Tämä arpa ei voittanut

Vuosi sitten Rollon blogi julisti Korouomassa esitalvea, joka antoi mahdollisuuden hyvään kauden avaukseen jo lokakuun puolessa välissä. Tämä vuoden takainen esitalvi innoitti meitä kokeilemaan onnea tänä vuonna. Olisi tosi siistiä päästä kiipeää jäätä jo hyvinkin varhaisessa vaiheessa täältä susirajaperspektiivistä katsottuna.

(Seuraavat videoklipit ovat diibadaaba-kuvauksia marraskuulta 2015. Noilla ei ole oikein koskaan tullut tehtyä yhtään mitään, niin menkööt ne nyt tähän väliin. Muutoinkin tuon editorin käyttö on aika ruosteessa, joten liikkuvan kuvan kuvaamisen aktivoituminen voisi olla paikallaan.)

Vuorotyö asettaa jonkinlaisia rajotteita reissujen suunnitteluun ja yksi niistä rajotteista on, että ajankohdan täytyy olla tiedossa jo parisen kuukautta aiemmin. Ja raaka tosiasiahan taitaa olla se, että parin kuukauden päähän ei näe säätä juuri minkäänlaisella tarkkuudella ja vielä vähemmän kun on ensipakkasten ennustamisesta kyse. Noin niin kuin oman empiirisen ja epävirallisen tutkimuksen tuloksena.

Kovasti sitä talvea kuitenkin yritettiin etsiä pitkällä tähtäimellä ja monista eri palveluista, mutta lopulta jäljelle jää vain pelkkä tuuri. Arvottiin viime viikon loppupuoli sitten lukkoon ja jäätiin jännäämään “sijoitusta”.

Kun seurailee aktiivisesti noita eri sääpalveluita, niin enemmän ja enemmän käy selväksi, että ennustaminen ei ole kovin helppoa. Palveluiden välillä on välillä suuriakin eroja ja saman tarjoajan ennuste voi illalla olla täysin erilainen kuin aamulla. Mekin päädyttiin jättämään lopullinen päätös reissusta lähtöviikolle muutaman päivän päähän startista.

Arpa osui huonosti. Lämmintä, pientä yöpakkasta joka todennäköisesti ei saa kummoista puikkoa aikaan. Päädyimme jättämään keikan väliin. Laavulla toki on varmasti kiva turottaa, mutta niitä löytyy viisisataakilometriä lähempääkin.

Nyt kun asiaa tarkastelee, niin todennäköisempi oikea vastaus olisi ollut pari viikkoa myöhemmin. Näinä päivinä pakastuu koko maassa ja uskompa että uoman putouksetkin alkavat hiljalleen hyytymään. Mitä tästä sitten voi päätellä? Sen, että todennäköisyys jään löytymiselle kasvaa mitä lähemmäksi vuoden vaihdetta päätyy toteuttamaan reissun. Muutoin se on täysin tuuripeliä näin vuorotyöläisen näkökulmasta.

1.11.16 napattu kuvakaappaus Ilmatieteenlaitoksen sivuilta (www.fmi.fi). Tää näyttää jo varsin kelpoiselta suunnalta. Toivottavasti suunta säilyy.

Comfortzoneclimbing?

En muista enää olenko käynyt vuoden 2016 puolella kiipeilemässä ennen tätä hetkeä. Missään. Tänä kesänä avautui hyvä mahdollisuus käyttää Konalan boulderkeskuksen seiniä, joka sekin jäi melkein hyödyntämättä. Onneksi sain itseni liikkeelle ja kiipeilyn kytemään jäänyt liekki palaa taas. Ja kiipeilyn unohtanut iho muistuttaa olemassaolostaan.

Boulderkeskus, Konala.

Syksyn alku tuo kuitenkin mukanaan vaaranpaikkoja liekin sammumiselle. Paluu Joensuuhun. Yksin kiipeämisen epämukavuus ja sen myötä liikkeelle lähtemisen vaikeus. Ajanpuute.

Takana minulla on vuosien aktiivis-passiivinen kiipeilyhistoria. Meno on ollut yhtä vuoristorataa vuodesta toiseen. Katsellessani taaksepäin huomaan samojen asioiden vaikuttavan kiipeilyn aktiivisuuteen: kroppa muistaa nopeasti mistä lajissa olikaan kyse ja huomaat nopeasti kiipeävän samantasoisia reittejä, kuin mihin viimeksi jäit. Mutta muistat myös miksi kiipeily loppui: kiipeät yksin, et pääse millään eteenpäin. Iho ei jaksa kovin kauaa kerralla. Tuntuu siltä, että kehittyminen loppuu kuin seinään. Tämä on tietenkin yksillöllistä, mutta minä tarvitsen kaverin ylittämään itseni ja kehittymään paremmaksi kiipeilijäksi.

Paluu Joensuuhun kesätöiden jälkeen on miellyttävä ajatus. Pääsee vihdoin kotiin ja jatkamaan opintoja kohti työtä, joka kutkettelee mukavasti monella tasolla. Kiipeilyä ajatellen kuitenkin taannun. Joensuu ei tarjoa tällä hetkellä lähellekään niin hyviä boulderointimahdollisuuksia sisätiloissa kuin pääkaupunkiseutu. Boulderointi ulkona taas vaatii hieman ponnisteluita mm. lokaatioidensa puolesta, mutta yritän käyttää mahdollisuudet hyväksi tänä syksynä paremmin kuin koskaan.

Boulderoinnista tulee helposti yksinäistä puuhaa. En tätä haluaisi, mutta monesti mm. työ- ja opiskeluaikataulut tekevät yhteisöllisen harrastamisen erittäin hankalaksi. Sitä kautta ylipäätään liikkeelle lähtemisestä tulee hankalaa. Toki vaivaan mahdollista helpotusta tarjoaisi paikalliseen kiipeilyseuraan liittyminen, mutta se tuo taas aikataulujen lisäksi muita haasteita. Sama koskee muitakin harrastuksia ja opiskelua, mutta onneksi uusia Tuulia on luvassa.

Aika. Aina pahin vastustajamme. Monesti myös oiva syntipukki. Miten käytämme aikamme on yleensä aina meistä itsestämme kiinni. Kuitenkin yhteisöllisyys myös harrastuksissa saa meitä muuttamaan ajan käyttämisen vanhoja kaavoja.

Aikaa ei kuitenkaan saa enempää kuin sitä on ja näin ollen meidän täytyy priorisoida. Usein työ tai koulu ovat etusijalla perheistä tai muista sosiaalisista suhteista puhumattakaan, kun mietitään ajankäyttöä, vaikka aina sitä aikaa yleensä löytyy mukavalle tekemiselle ja ihmisille joista välittää. 

Pyrinkin tänä syksynä käyttämään aikaani tehokkaammin elämässä ylipäätään, mutta myös kiipeilyn suhteen. Siinä onkin tavoitetta minulle kerrakseen. Ja aiheita esimerkiksi tämän blogin ylläpitämiseksi.

Viime marraskuu, Korouoma. CZC kuvassa. 

Tarkoitus olisi kehittää kiipeilykuntoa syksyn aikana sen verran, että voi nauttia vuoden vaihteen jälkeen ensimmäisestä varsinaisesta lomasta tänä vuonna sekä kiipeilystä vähän valoisammissa ja lämpöisemmissä ympäristöissä kuin mitä Suomi siihen vuodenaikaan tarjoilee. Ehkä sitä ennen myös pikainen pyrähdys miinusasteille CZC -seurassa... 

Thaimaa ja kiipeily, täältä tullaan!

Talvi tulee, halusit tai et.

Hiljalleen lähestytään sitä aikaa vuodesta, kun sisällä alkaa se perinteinen ja helvetin turhauttava kuohuminen. Ulkona lämpötila on vielä reilusti parinkympin yläpuolella (meinasin kirjoittaa "paremmalla puolen", mutta taitaa olla aika tulkinnanvarainen ilmaisu), nurtsi vihertää ja syyskitkoihinkin on vielä kauheasti aikaa. Tämä on se sama aihe, mistä tulee kirjoitettua jokainen vuosi. Ja joka ikinen kerta siitä tulee kirjoitettua hieman edellisvuotta aiemmin. No mutta, henkilölle jolle reissujen suunnittelu on iso osa reissua, tämä “pre-adventure” vaan on arkipäivää.

Vaikka kiipeily on aina pääosissa, vähän vuodenajasta ja reissusta riippuen kiipeilyn oheispuuhat ja leirituraaminen näyttelee suurta roolia. Ja se haukkaa yleensä isomman osan ajankäyttöä kiipeilyyn nähden, luonnollisesti. Pitäähän ukot pysyä kunnossa ja huollettuna. Tässä kun nyt olen kaivellut taas aikaisempien reissujen kuvia esille, niin valkkaampas niistä nyt jotain kavalkaadia hienoista hetkistä reissuissa, jotka ei suoraan ole kiipeilyä.

Tämä laavu on kyllä tullut jo erittäin tutuksi. Ja tuosta pöydästä on olemassa jo kymmeniä kuvia eri kattauksilla. Vappu 2015.

Meillä oli kerran tällainen iso sirkusteltta mukana. Kivahan siellä oli puuhata, seisomakorkuisessa absidissa. 

Sille vaan kävi hassusti räntäkuuron jälkeen.

Hieman hämmentävän näköistä safkaa on tulossa. Huomaa DIY tuulisuoja, foliota kerroksittain. Saa tilanteen yllättäessä kivasti hatun päähän siitä.

Eka reissu Norjaan allekirjoittaneella. Ja ekan reissun eka yö. Lyngen 2011.

Ei ole kovin paljon muistikuvia, että mitä duunaan tuossa mutta maisema on hieno. Lyngen 2013. Kuva, jäsen A.

Onnistuneen pakituksen jälkeen Kilpisjärvellä erässä residenssissä. 2013.

DIY hotelli. Lyngen 2011.

Lyhyet päivät takaavat kivasti aikaa oheispuuhille. Korouoma 2015. Kuva, jäsen A.

Talviretkeilijän paras kaveri?

No, tulee se talvi aikanaan. Ja sitä ennen on vielä jotain aika kivaa tiedossa.

Eka kerta

Muistatteko vielä ekan kertanne?

Just sen, joka jännitti alkuun ihan mahdottoman paljon. Siitä ehkä oli kerennyt jo luoda etukäteen ajatuksiin tietynlaisen kuvan katsoessaan netin syövereistä löytyviä kuvia ja videoita. Kokeneet kaverit suoriutuvat kaikesta niin vaivattoman näköisesti. Kun sitten itse pääsee kokeilemaan ekaa kertaa, niin onhan se kyllä melkoista räpistelyä. Ei sitä oikein osaa. Ja niitä kaikkia vehkeitäkään ei vaan kykene käyttämään tehokkaasti. Se on lähinnä sellaista sokeaa sohimista suurin piirtein oikeaan suuntaan. Eka kerta on monesti aika nopeasti myös ohi, kun kaiken sen suorituksen keskellä väsyy yllättävän nopsaan.

Kävin tammikuun 11. päivä lenkillä. Jostain syystä mietiskelin tuolloin paljon omaa kiipeilyn alkupuolta. Kaiken sen pähkäilyn myötä pääsin omaan ekaan kertaani käsiksi. Käytiin A:n kanssa heittämässä "terapiayö" eräällä laavulla ja päädyttiin käymään kiipeää sen lähellä olevalla pienen pienellä lirulla. Miulla ei ollut tuolloin vielä mitään omaa kamaa joten kaikki meni A:n tarvikkeilla. Vaihdettiin vielä kenkiäkin aina kiipeilijän vaihtuessa.

Kaverini sanoin "hylje on ajaton tekniikka". On tässä onneksi jotain kehitystä tapahtunut tähän vetoon nähden. Kuva: jäsen A.

Eka kerta on tosiaan varmasti aina se kaikkein jännin paikka, mutta jostain on lähdettävä. Sen jälkeen se taitaa olla niistä kokemuksista kiinni, että miten orastava harrastus tulee jatkumaan. Kehnon reissun jälkeen on aina hankalampi antaa vielä uusi mahdollisuus lajille. Omalla kohdalla tällaiseen ei tainnut olla tarvetta, vaan olin kyllä aika myyty tuon session jälkeen. Aika nopeasti sitä alkoi etsimään henkilökohtaisia kamoja, jotta tulevat reissut eivät menisi enää kenkien vaihteluun.

Tämä taitaa olla jo seuraavalta talvelta ja kohteena on Moisseenvaara. Tuo on edelleenkin tosi siisti ränni kiivetä. Ja kun sen joskus ekaa kertaa liidasin, niin se on ollut yksi näistä oikeista halujen kohteista. Kuva: jäsen A.

Hauskana detaljina loppuun sellainen seikka, että kun nuo alkujuuret tulivat mieleeni tammikuun 11. päivä, niin tuo kuva ekalta jääreissulta on kuvattu 11.1.2009. Tässä on siis jo seitsemän vuotta hakkuhommia takana.

PeeÄs. Alettiin askartelemaan uutta ilmettä ulkoasuun. Vinkit, kommentit ja ideat otetaan vastaan mitä tähän liittyy. Uudistus on toki vielä kesken ja ainakin uusi otsikkokuva on vielä tulossa.

Haluja

Kuva: jäsen A.

On olemassa asioita, joita himoitsee suunnattomasti. Ne on niitä sellaisia asioita mitkä pyörivät mielessä ja niitä miettii lähes taukoamatta. Parhaimmillaan noista ajatuksista kehittyy suuri eteenpäin ajava voima joka auttaa noiden halujen kohteiden saavuttamiseen. Tuo samainen voima auttaa myös monttukohdissa. Ja se triggerinä toimiva tekijä voi olla hyvinkin olematon pienen pieni seikka.

Muistan hetkiä, jolloin olen nähnyt kiipeilyhallissa jonkun tietyn reitin ja saanut sillä hetkellä “ton mä tahdon” fiiliksen. Esimerkiksi Kuopiossa järjestetyissä liidi-kilvoitteluissa iskin silmäni heti halliin päästyä erääseen valkoiseen reittiin hänkillä. Se oli juuri minunlainen. Ja kun sen sain kiivettyä huomasin ettei muiden kiipeäminen kiinnostanut pätkääkään. Sama efekti on sattunut monesti ennenkin ja tulee takuulla toistumaan vielä lukuisia kertoja.

Myös ulkona on olemassa muutamia reittejä ja putouksia, joita haluan suuresti. Niiden näkeminen saa aikaan aina suuren innostuksen. Sain vasta käsiini uusimman Kiipeily-lehden (1/16) ja kannessa oleva kuva Kauneimmasta oli pysäyttävä. Se juuri on yksi kiinnostukseni kohteista. Se on se, mitä haluan. Jännä hetki oli vilkaista kantta ja tunnistaa putous välittömästi.

On myös olemassa asioita, jotka eivät ole niin suuria. Niitä asioita joita ei oikein himoitse. Tämänkin huomasin erittäin hyvin menneenä viikonloppuna kun liidasin itselleni ensimmäistä kertaa Ruskean virran alhaalta toppiin. Olen useasti kuullut puhuttavan Ruskeasta “sinä putouksena”. Se on se mitä moni haluaa ja se on iso mittari usean jääkiipeilykunnolle. Omalta kohdaltani en ole koskaan tuota himoa löytänyt. Ruskea ei ole kutsunut minua koskaan. Lauantaina ylhäällä fiiliksetkin olivat sen mukaiset. “No, tulipa kiivettyä”. Ja juuri tämä Ruskean valloituksen jälkeiset fiilikset laittoivatkin miettimään näitä omia kiinnostuksen kohteita.

No sitten on vielä ne intressit, jotka tuntuvat tällä hetkellä täysin utopialta. Sanotaan, että ihminen kykenee mihin vain haluaa, mutta jotenkin tuntuu että joku realistinen rajakin olisi viisasta vetää. Kaikki toiminta haaveiden saavuttamiseksi on toki hyvää, mutta jos koko elämänsä taistelee kohti tiettyä asiaa ja siinä epäonnistuu, miltä se tuntuu? Onko se vain asennoitumisseikkoja? Tuossa samaisessa Kiipeily-lehdessä oli myös tänne utopian puolelle menevä linja. Tosin auttaisi tiedonjanoon jos sitä kävisi joskus ekaa kertaa katsomassakin. Sama juttu muuten tässäkin. Kun aukaisin kuvan sisältävän sivun, ei kuvatekstiä tarvittu.

No se haluista. Keskitytään kuviin. A on roudannut nyt muutamalle reissulle järkkäriään mukaan. Uusin lelu on radiokaukomikähittolaukaisin. Pakko kyllä tunnustaa, että kaukolaukaisin antaa paljon mahdollisuuksia ja luo mielestäni hienoja tilanteita näytille. Minä ainakin olen ihan pähkinöinä näistä kuvista.

Jättäkää ylläoleva teksti omaan arvoonsa ja keskittykää mielummin näihin kuviin. Nää on kovia!

Torstaina käytiin lykkää Ruskealle juhlavalaistus kolmen otsavalon turvin. Kuva: jäsen A.

Mie ja H mietitään syntejä syvejä. Kuva: jäsen A.

A on jäätynyt paikalleen, H kiskoo hönkissään kenkiä tiukemmalle ja mie tsekkaan kellosta, että milloin saa lähteä kotiin? Kuva: jäsen A.

Helmikuulta Mätäsvaaran valloitusta. Taisi olla miun toinen kerta jäillä pitkään aikaan ja tämä ei todellakaan ollut "miun päivä". A johdattaa korkeuksiin. Kuva: jäsen A.

Ja se ei ollut miun päivä sen vuoksi, että tammikuussa ansaitsin paleltumavammoja varpaisiini oman tyhmyyteni vuoksi. Muutama viikko meni parannellessa niitä. Kun pelaa varpaat ulos pelistä, huomaa kuinka iso osa liikkumista ne onkaan. Tuona aikana ei tarvinnut haaveilla jäille tai edes seinille. Kuva: jäsen A.

Tauko teki sen, että tämä liidi oli varsin hutera. Mikään ei tuntunut luontevalta ja eteneminen oli pelkkää tärinää. Kertaalleen piti vielä roikkua ruuvissa ja kiristää hakun terää. Kuva: jäsen A.

Kiipesin tuohon hyllylle, varmistin A:n siihen ja beilattiin abalakovista alas. Jää näytti kutsuvalta tuosta ylöskin, mutta miulla ei vaan enää ollut yhtään itseluotamusta jäljellä. Hyvää harjoitusta kylläkin! Kuva: jäsen A.

Viikonloppuna kiivettiin A:n ja H:n kanssa neljä putousta, jotka uusi rengasreitti mahdollisti aika helposti. Neljän eri putouksen kiipeäminen ideoitui edellisenä iltana kun juonittiin seuraavan päivän suunnitelmia. Korouoma derby-hengessä nimettiin tämä neljän putouksen setti “mikroderbyksi”. Putoukset olivat Revontuli, Jaska, Mammutti ja Ruskea, tässä järjestyksessä. Tahti oli vähintäänkin rauhallinen, jopa tuumaileva ja aikaa saatiin uhrattua noin seitsemän tuntia. Allekirjoittanut sai kuitenkin jalat päivän ahkeroinnista sen verran tukkoon, että illallispöydässä piti istua nahkojen keskellä peläten sitä hetkeä kun reidet kramppaa. Onneksi sitä ei koskaan tullut.

Mie avaan mikroderbymme Revontulella. Juuri tämä putous on tällä hetkellä oma henkilökohtainen suosikkini Korolta mitä olen kiivennyt. Putous on hieman erillään muusta, siellä ei ole koskaan ketään ja linjat ovat hyviä. Myös sen kapeus tekee oman hyvän lisän putoukselle. Kuva: jäsen A.

H nappasi oman liidin Jaskalla. Pitkän matkaa ennen toppia ylhäältä kuului "Miula on enää kaksi ruuvia. Kannattaako mielummin tehdä ständi vai vetää niillä toppiin?" H jatkoi toppiin. Kuva: jäsen A.

Lepiä jyrkimmällä osuudella. Kuva: jäsen A.

En ole kiivennyt Mammuttia moneen vuoteen. Yleensä se ei ole ollut kuosissa tai sitten sinne on askarreltu linna prinsessalle. Nyt pääsin pitkästä aikaa kiipeää tuonne. Tiesin yläosan heikkouksista, mutta muistelin pahimmat kohdat olevan vasemmalla puolella olevassa rännissä. Tuohon kohtaan päästyä tajusin virheeni. Parasta hetkessä oli kuitenkin se, että vaikka säikähdin tilannetta, pystyin rauhottamaan itseni ja jatkamaan nousua. Sitä myöten tästä noususta kehkeytyi toinen merkittävä linja viikonlopulle. Kuva: jäsen A.

Viimeisin, mutta ei vähäisin. Ruskea. Mie aherran tuolla helpossa nurkassa. Ja ilmeisesti saatiin taltioitua selfiehetki keskellä putousta.

Itse olen vähentänyt kuvaamista rajusti reissuilla. Nyt on ollut jo monta keikkaa takana kun taskussa on ainoastaan puhelimen kamera. Se on pieni ja kulkee näppärästi mukana. Sen saa kaivettua esille melkein jopa "tilanteessakin". Onko sitten niin, että lähispoteista alkaa se paras hohto katoamaan, tai sitten koneelta löytyy jo riittävästi kuvia? Tässä kuitenkin vielä muutama satunnaisotos sieltä täältä.

Jostain syystä en muistanut napata slingejä mukaani. Yläankkurin joutui soveltamaan. Hetken mietittyä päädyin kiertämään köydet puun ympäri lenkkinä ja kietomaan lenkin päällä köydet nippuun kalastajansolmua apuna käyttäen. Varmistuslaite lenkin päähän. Mietin hetken, että pystyykö lenkki purkaantumaan kakkosen rasittaessa köyttä. Kun en keksinyt vaaratilannetta, menin tuolla. Kuva: Lauha.

Ja miehän en muutenkaan ole kovin hyvä tässä köysimanagementissa. Joskus käy hyvä tuuri, että köydet aukeaa siististi alas, mutta joskus se tuuri ei riitä. Tämä on miun jäljiltä kun starttailtiin laskeutumista. Kuva: Lauha.

Mätäsvaaran lähestyminen. Kuva: Lauha.

A tekee lumitöitä reitillä. Kuva: Lauha.

Tämä laavu. Tää on just sitä laatuaikaa. Joensuun köysistö pöljäilee iltapöhnässä. Kuva: jäsen A.

(Tähän loppuun vielä maininta, että tän postin aikaan Bloggeri osasi olla kovin inhottava. Kaikkea pientä irtoharmia tarjoiltiin ihan riittävästi. Fontit, värit, rivivälit, yms. ovat hieman päin prinkkalaa edelleenkin. Olkoot. En jaksa enää säätää.)

Haukkavuori pakkasessa

Se isompi. Kuva AP

Päädyttiin Jäsen AP:n kanssa piipahtamaan päiväselti Simpeleen Haukkavuorella. Tiedossa oli, että keli ja olosuhteet eivät ole ihan parhaimmistoa verraten totuttuun askelmiksi hakattuun pehmeään kevät jäähän, mutta luvassa olisi kuitenkin viime aikojen pakkasten kivettämää, haurasta jäätä. Jäsen AP kävikin jo muutammaa päivää aiemmin tiedustelemassa paikan kuntoa ja varsin hyvältähän se oli jo näyttänyt.

Haukkavuoren putouksien alle menee pieni tieura. Kesällä tylsilläkin perheautoilla hyvin ajettavissa oleva pätkä, mutta näin talvella auraamattomat tiet aiheuttavat yleensä lähestymiseen mukavaa alkulämmintä. Käytännössä kannattaakin henkisesti varautua jalkautumiseen hyvissä ajoin. Haukkavuori on paikkana hyvä, niin ylistely- kuin alisteluhommiin. Yläkoysiä pääsee helposti virittämään, kun laavulta nousee polkua pitkin ylös ja vihreän kuitunauhan (ellei kukaan ole sitä syönyt) kohdalta vasemmalle metsään. Ellei ole vakioveikkaaja, niin kannattaa suosia kuitenkin lähestyessä karttaa tai karttasovellusta. Itse putouksien alle pääsee tieuraa pitkin kiertämällä tai tietysti päältä laskeutumalla.

Putousten alle menevä tieura

Sielläpä sitä jäätä alkaa pilkottamaan

Emme kuitenkaan tällä kertaa ajatelleet käyttää paljoa aikaa kävellen lähestymiseen. Päädyttiin ilman suurempia miettimistä tekemään loppulähestyminen AP:n autolla. AP kävikin suunnitellusti minut hakemassa Simpeleen Teboililta kauppakassillaan. No eihän tuo AP:n vaunu ehkä ole kaikkein kaunein tai vähäpäästöisin, mutta kyllä siinä kaikki renkaat pyörii ja maavaraakin on reippaasti enemmän kuin minun kulkineessa. Omassa muovipulkassani kun on tyypillisen nihkeä maavara ja pakoputki on koko pituudeltaan täynnä, jos jonkinmoisia pakokaasujen hajutunnistinta. Hyvä tuuri on mukana, jos maantiellä ajaa vahingossa variksen raadon päältä ilman, että kojetauluun pulpahtaa joku merkkivalo, jonka kuittaamiseen pitää myydä perintötilat ja suojelumetsät.

No, jokatapauksessa liikkuminen on valintoja ja nyt kuitenkin pelkästään putoukselle lähestyminen oli umpihangessa sen arvoista, että kannatti lähteä.

Hapot ja pakkanen hymyilyttää 

Lähen jyystämään pienempää putousta. Kuva AP

Topissa ollaan ja hyvä meininki. Kuva AP

 Otettiin alkulämpimät pienemmän putouksen liidauksella ja epämääräisellä boulderoinnilla. Jää oli tosiaankin kovaa, niin kuin ajateltiinkiin ja lyönnin kovuus korreloi suoraan irtoavaan jään määrään. Jatkettiin tämän jälkeen matkaa isolle putoukselle ja ajateltiin, että viritetään yläköysi, jotta saadaan pumpattua kunnolla ja hallitusti itsemme pystypilarilla. 
Siinäpä se aika meni pumppaillessa ja alkoikin jo hiljakseen hämärtää.

Se matalampi. 

Pilarin paukutusta

Kiipeilyn jälkimakuna oikeastaan voin sanoa, että välineet toimivat juuri niin, kuin niiden pitääkin toimia. Hakuiksi valitsin Petzlin Nomicit siksi, että ne ovat vielä omaan käteeni tutummat työkalut, koska kova jää vaatii tiettyä herkkyyttä. Ja tällä hetkellä minulla on vain reippaasti viilattuja teriä Fusioineihin versus Nomicien uudenkarheat kärjet. Toisaalta luulen kuitenkin, että ns. helppoudessa kyse on oikeastaan enemmänkin siitä, että mitkä työkalut ovat tutut käteen ja millä se swingi onnistuu henkisesti paremmin. Siksi Nomicit. 

Grivel Rambo 4

Raudat olivat jo melkein kaappiin unohtuneet Grivelin Rambo 4:set varustettuna pidemmillä kärkipiikeillä. En oikein osannut niin huonosti potkaista, etteivätkö nämä olisi tarttuneet jäähän kiinni, luottokamaa. 
Myös pitää antaa pieni huomio sille, että ruuvit upposivat yllättävän sujuvasti kovaan jäähän. Tottakai ruuvin alkutaipale vaatii enemmän voimaa, että ruuvi lähtee "vetämään" pakkasen marinoimassa jäässä, muttei kuitenkaan liiaksi. Tämän perusteella voi todeta, että Lauhan kanssa kimppaan hankkima Petzlin ruuvinteroitin toimii. Käytännössä LIMÍCElla saa tehtyä ruuveista varsin purevat huomattavasti vähemmällä työmäärällä kuin perinteisesti viiloilla, tosin tarkkana pitää olla teroittaessa. Jokatapauksessa peukku tälle laiteelle. 
Kaikesta hyvästä fiiliksestä huolimatta kiipeilystä jäi kuitenkin jännä fiilis. Oliko kyse pakkasesta, reitistä vai päästä, mutta tuntui siltä, että kipparien hapotus nousi nopeasti päähän. Hapotus oli kuitenkin hallittavissa, mutta kiipeilyssä korostui jotenkin ylivarovaisuus ja sen vuoksi seinällä liikkuminen oli liidatessa tahmeaa. Mietin varovaisesti, että voidaanko olla kohta lähellä sitä pistettä, että turha pyrkiä nostamaan kiipeilyn tasoa, jollei saa teho/painosuhdetta edullisemmaksi tästä tonnin kymmenesosasta. 

Pimeän turvin takaisin auratuille teille

Anteeksi Herra, mutta miksi 
kipparisi ovat noin suuret? 
-Jotta jaksaisin puristella hakkuja kovemmin.. 
Mutta Herra, miksi sitten jenkkakahvasi ovat noin suuret? 
-Painu Punahilkka siitä Hev%#n hel"&€&%#n.

Aidot nokipannukahvit

Tosiaan päivä meni todella nopeasti ja pimeäkin alkoi lopulta verhoamaan metsää nuotion loimottaessa. Päivä oli kuitenkin todella onnistunut ja Haukkavuori paikkana loistava. Päästiin AP:n kanssa pitkästä aikaa yhdessä jäälle ja päivän kruunasi tietysti Haukkavuoren laavulla keitetyt pannukahvit ja nuotiomakkarat, buenos!

Miksi "old school" fontti? No tietysti siksi, että vanha Lantikka ja kirjoituskone on niin retroa.

Joulun tarinoita..

Sotakirveet ja hamppunarut. Kuva Lauha

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Joulupukki oli jo edellisenä iltana jakanut lahjansa kaikille kilteille, hameille ja muillekin pukin odottajien vaatekappaleille. Moni eilisen aattoillan rasituksista toipuva juhlija alkoi hiljakseen tehdä iltapuhteitaan ja valmistua yöpuulle. Melkein jokaisen olohuoneen sohvan nurkassa liköörikonvehdit painavat mahassa ja jokainen kinkkusiivu on sulanut vyötäröille. Suosittujen hakukoneiden hakusanat täydentyvät painonpudotukseen ja tavaroiden palautuksiin liittyvillä hakusanoilla. Samaan aikaan toisaalla, siellä missä ei kelloa katsota, eikä juhlapyhiä noteerata muilla kuin ylimääräisillä talkookorvauksilla, alkoi kaksi kaljupäistä tehohoidon velhoa riisumaan kutsumuksen patinoimaa vihreää viittaansa. Tottuneella ranneliikkeellä nämä tuhnuhousut kuittaavat itsensä pois medikalisaation tyyssijasta. Määrätietoiset askeleet kaikuivat pitkin pitkiä käytäviä, kun lihaksien muotoilemat jalat veivät heidät ulos pimeään. Tuuli ulvoi ja vettä satoi. Parkkipaikalla heidän tiet erkanivat. Mario jatkoi rillit huurussa matkaansa kohti kotikontujaan. Tarkoituksena oli vaihtaa pikkuinen kaupparatsu suurempaan reissuporoon. Samaan aikaan Luigi täydensi joukkojaan laitakaupungin sivukujilla  saaden mukaansa kuuluisan Lepakkomiehen. Mariolla meni hetki kesyttäessään kilometrien opettamaa lainaratsua, mutta lopulta nämä harkitut ohjaksien käskyt välittivät hevosvoimille selkeän viestin, etene!  Lopulta kurpitsavaunu saapui torvifanfarien soidessa Luigin kartanolle, missä palvelusväki oli mennyt jo nukkumaan. Pimeän turvin tämä kolmikko lastasi vaunuun kaiken tarvittavan, kuten esimerkiksi sotakirveet, hamppunarut sekä väkisinmakuupussit. Lähdön hetkellä Lepakkomiehen valitsema musiikki vaimeni ja jokaiselle tuli kiire etsiä istumapaikka. Kuin kohtalon ohjaamana, kolmikosta jokaiselle löytyi istuin ja kaikki pääsivät turvaan peltioven taakse. Mario räväytti raipallaan peltilehmän kylkeä, jolloin hevosvoimat mylvivät hallitsemattomasti saaden jokaisen raajan potkaisemaan tyhjää. Lyhdyt heiluivat ja jalakset ulisivat, kun reissureki kiisi pitkin kylän raittia prinsessojen heilutellessa nenäliinojaan ikkunoissa. Näin alkoi valittujen matka kohti synkkää ja kylmää pohjoista..

Galaksien välisen ajon simulaattori. Kuva Lauha

 No joo, meinasi mennä eeppiseksi. Tosiaan, etsimme ennen joulua Lauhan kanssa reissusaumaa ja todettiin, että ainoa sauma olisi käydä pikaisesti kiipeämässä jäätä oli joulupäivästä alkava viikonloppu eli 25.12.-27.12. Ja lähtökin tapahtuisi niin kutsuttuna reissulähtönä eli suoraan 12 h työvuorosta ja ajettaisiin yötä vasten kohti Koroa. Ajansaatossa ollaan pyritty pyytämään myös Mikaa mukaan reissuille ja nyt kävi onneksemme niin, että Mika pääsi kiireisenä miehenä matkaan, hienoa! Automatka koostui hyvistä jutuista, musiikista ja termarikahvista. 

Saavuimme Saukkovaaran parkkipaikalle lauantaina aamuyöstä neljän aikaan ja parkkipaikka oli tyhjä. Laskeuduimme vielä alas rotkoon Kanjonilaavuille majoittumaan ja nukkumaan muutaman tunnin. Harmiksemme huomasimme, että laavuilla ei oltu ihan täydellisesti noudatettu ohjeistusta roskattomasta retkeilystä, joten aloitimme majoittautumisen kevyellä siivoamisella. 

Lauantaiaamun zoomailuja. Kuva Mika

Lauha Jaskan selässä. Kuva Mika

Ensimmäinen kiipeilypäivä koostui tuttuun tapaan Jaska Jokusesta. Kävimme hakemassa alkuun mukavaa tuntumaa ja samalla näimme matkalla olevien putouksien tilanteen.

Lauhan fiiliksiä kun alkaa luistaa! Kuva Mika

Mika patsastelee ja Lauha opettelee laskeutumaan. Kuva A

Jaskalla väänsimme mukavan leppoisaa perustykitystä ja Mikakin sai taas pitkästä aikaa kosketuksen jäähän. Ärsyttävän helposti Mikakin kiipesi, mutta lainakenkien istuvuus toi muutamat harmaat hiukset lisää. Valoisan päivän pituus ei ollut kummoinen näin kaamosaikaan, joten hiljakseen päivän hämärtyessä Mika alkoi mennä jo laavuille tekemään tulia. Lauha jäi vielä funtsailemaan päivän viimeistä linjaansa ja jäin luonnollisesti varmistamaan. Aikansa pähkäiltyään ja hyvän flown saattelemana Lauha naputteli Jaskan vasemmasta reunasta varsin mukavan linjan ja saavuimme laavuille jo käytännössä pimeällä.

Hihat rei´ille. Kuva Mika

Lauha ja Mika lauleskelee iltanuotiolauluja. Kuva A

Velhoselfie by Mika

Olen joskus valokuvannut enemmänkin, tosin vain harrastusmielessä, mutta kuitenkin. Viime aikoina on alkanut nousemaan taas pieni kipinä kuvauksen pariin ja ajattelin ottaa kokeiluluontoisesti vanhan järkkärini mukaan, että jos vaikka kehtaisi joitain kuvia ottaa. Reissun ajankohdalle ajoittuisi myös täysikuu, joten kameran ja kevyehkön jalustan mukaan ottoa ei tarvinnut kuitenkaan järin pitkään perustella. Illan kuluessa kaivoin kameran kotelostaan ja otin taas tuntumaa hämärä/pimeäkuvaukseen. Illan syömisten ja juomisten jälkeen päädyimme käymään Piippukalion päällä näköalatasanteella. Itse kertaalleen olen tuolla pyörinyt aiemminkin, mutta muu seurue ei, joten könysimme ylös kuunvalon opastamana.

Piippukallion toinen näköalatasanne. Näkymä avautuu Piippukodalle päin. Kuva A

Piippukallion näköalatasanne. 

Palattuamme laavulle rupesimme valmistautumaan jo nukkumaan, mutta päädyin kuitenkin vielä menemään Ruskean luoksen kuvailemaan. Kyllä kannatti, koska täysikuu oli todella komea. Harmittavasti ainut mukana oleva kameran akku vaati jo useasti lämmittelyä kiristyvässä pakkasessa, joten kuvaus ei ollut järin sujuvaa. Siinä vaiheessa, kun otsalampustanikin loppui virta, ajattelin, että eiköhän ole jo aika palata laavuille nukkumaan.

Hauska oli huomata, että miten kuvaus vei hetkellisesti mennessään, eikä sormien palelu ollut mikään ogelma. Tämä tarkoittanee sitä, että kannattaa jatkossakin kuljettaa kameraa mukana ja pyrkiä panostamaan reissun taltioimiseen.

Otsalamppuselfie 

Täysikuu ja Ruskea

Sunnuntaiaamun sarastusta Kanjonilaavuilla. Kuva A

Sunnuntain suunnitelmana oli ennen lähtöä piipahtaa Ruskealla Virralla, etenkin sen nopean lähestymisen vuoksi. Aika hauskaa, että ensimmäiset reilun -15 astaan pakkaset voivatkaan tuntua yllättävän kovalta, kun ei ole vielä torso tottunut pakkaseen. Näpit vaativat kokoajan huomiota ja ajoittain piti jopa pysähtyä kiivetessä lämmittelemään sormiaan. Mika ei ollut enää kovin innostunut kiipeämisestä, mutta käytännössä hän ottikin paljon kuvia, joista osa onkin omista reissuista otettujen kiipeilykuvien selkeää parhaimmistoa.

-16 astetta pakasta ja murakka linja. Kuva Mika

Lauha kakkostelee. Kuva Mika

Lauantain kostea päivä vaikutti selkeästi myös sununtain toimintaan. Kamppeet ottivat aikas herkästi jäätä pintaansa. Kuva Lauha

Sunnuntaiaamun väännön jälkeen oli jo aika laskeutua topista. Kuva Lauha

Vuoden retkipaikka 2015. Kuva Lauha

Sunnuntaina oli aika nousta iltapäivän kuluessa ylös rotkosta. Ruskean toppiin kuului varsin paljon ihmisten elämisen ääniä, mutta yllätyin varsin kovasti, että miten paljon laavuilla oli ihmisiä. Koirat haukkuivat kilpaa ja fleksit olivat ajoittain solmussa. Oliko kyse vain joulunpyhien ajanvietosta ulkosalla vai olisiko vuoden Retkipaikka 2015 titteli nostanut kävijämäärän uudelle tasolle. Vaikea sanoa, koska aiemin en ole tuolla pitkien pyhien aikaan käynyt, mutta toivon vain, että kävijäpaljoudessaan ihmiset muistaisivat hyvät tavat, niin itsensä kuin lemmikkiensä kohdalla, ettei paikka täyttyisi kaikenlaisesta paskasta. Mutta ei huolta, me kaikki luonnossa liikkujat toimimme vastuullisesti, toimimmehan?
Rotkosta noustessani jäin kiroilemaan ja miettimään, että miten tuohon ihmisvilinään pitäisi suhtautua. Muistan, että joskus aloitin jääkiipeilyn juurikin sen vuoksi, että saa olla yksin luonnon kanssa, erakkomeininkiä. Noh, ajat ja intressit muuttuu itsellänikin.

Jätkien kanssa reissussa. Kuva A

Mitä jäi reissusta käteen? Itse kiipeilyllisesti reissu oli kyllä ihan onnistunut ja ns. tuttu paikka tuo tiettyä turvaa talvisiin rutiineihin. Tuntuu, että mitä enemmän tuolla rotkossa käy, niin sitä helpompi siellä on käydä lyhyelläkin aikataululla. Tosin matkoihin menee suuntaansa se kuusi tuntia, mutta on sitä tullut sohvalla maattua kokonaisia päiviäkin. Kiipeilyllisinä kohokohtina reissusta voisi nostaa etenkin Lauhan lauantain suorituksen Jaskan vasemmasta reunasta. Hieno linja ja selkeästi pään sisällä alkaa pysyä pakka kunnossa. Toisena kohokohtana voisi nostaa muutamat onnistuneet kiipeilykuvat ja kiipeämisen fiiliksen. Reissun aikana käytin tarkoituksella pääasiallisesti BD:n Fusioneita ja pyrin saamaan näihin hakkuihin tuntumaa, koska Nomiceilla olen oikeastaan aiemmin kiivennyt. Hyvät hakut, ei siinä mitään, mutta luulen, että tästä lisää talven aikana. 

Näin jälkikäteen mietin, että reissu olisi ollut varmasti hieno, vaikka emme olisi edes liiemmin kiivenneet. Hyvä porukka, ajankohtaiset keskustelun aiheet ja kauniin karu luonto riittää monesti hyvään talvireissuun ja kaikki jääkiipeily tämän em. konseptin päälle lisää reissun eeppiselle levelille.