Comfortzoneclimbing?

En muista enää olenko käynyt vuoden 2016 puolella kiipeilemässä ennen tätä hetkeä. Missään. Tänä kesänä avautui hyvä mahdollisuus käyttää Konalan boulderkeskuksen seiniä, joka sekin jäi melkein hyödyntämättä. Onneksi sain itseni liikkeelle ja kiipeilyn kytemään jäänyt liekki palaa taas. Ja kiipeilyn unohtanut iho muistuttaa olemassaolostaan.

Boulderkeskus, Konala.

Syksyn alku tuo kuitenkin mukanaan vaaranpaikkoja liekin sammumiselle. Paluu Joensuuhun. Yksin kiipeämisen epämukavuus ja sen myötä liikkeelle lähtemisen vaikeus. Ajanpuute.

Takana minulla on vuosien aktiivis-passiivinen kiipeilyhistoria. Meno on ollut yhtä vuoristorataa vuodesta toiseen. Katsellessani taaksepäin huomaan samojen asioiden vaikuttavan kiipeilyn aktiivisuuteen: kroppa muistaa nopeasti mistä lajissa olikaan kyse ja huomaat nopeasti kiipeävän samantasoisia reittejä, kuin mihin viimeksi jäit. Mutta muistat myös miksi kiipeily loppui: kiipeät yksin, et pääse millään eteenpäin. Iho ei jaksa kovin kauaa kerralla. Tuntuu siltä, että kehittyminen loppuu kuin seinään. Tämä on tietenkin yksillöllistä, mutta minä tarvitsen kaverin ylittämään itseni ja kehittymään paremmaksi kiipeilijäksi.

Paluu Joensuuhun kesätöiden jälkeen on miellyttävä ajatus. Pääsee vihdoin kotiin ja jatkamaan opintoja kohti työtä, joka kutkettelee mukavasti monella tasolla. Kiipeilyä ajatellen kuitenkin taannun. Joensuu ei tarjoa tällä hetkellä lähellekään niin hyviä boulderointimahdollisuuksia sisätiloissa kuin pääkaupunkiseutu. Boulderointi ulkona taas vaatii hieman ponnisteluita mm. lokaatioidensa puolesta, mutta yritän käyttää mahdollisuudet hyväksi tänä syksynä paremmin kuin koskaan.

Boulderoinnista tulee helposti yksinäistä puuhaa. En tätä haluaisi, mutta monesti mm. työ- ja opiskeluaikataulut tekevät yhteisöllisen harrastamisen erittäin hankalaksi. Sitä kautta ylipäätään liikkeelle lähtemisestä tulee hankalaa. Toki vaivaan mahdollista helpotusta tarjoaisi paikalliseen kiipeilyseuraan liittyminen, mutta se tuo taas aikataulujen lisäksi muita haasteita. Sama koskee muitakin harrastuksia ja opiskelua, mutta onneksi uusia Tuulia on luvassa.

Aika. Aina pahin vastustajamme. Monesti myös oiva syntipukki. Miten käytämme aikamme on yleensä aina meistä itsestämme kiinni. Kuitenkin yhteisöllisyys myös harrastuksissa saa meitä muuttamaan ajan käyttämisen vanhoja kaavoja.

Aikaa ei kuitenkaan saa enempää kuin sitä on ja näin ollen meidän täytyy priorisoida. Usein työ tai koulu ovat etusijalla perheistä tai muista sosiaalisista suhteista puhumattakaan, kun mietitään ajankäyttöä, vaikka aina sitä aikaa yleensä löytyy mukavalle tekemiselle ja ihmisille joista välittää. 

Pyrinkin tänä syksynä käyttämään aikaani tehokkaammin elämässä ylipäätään, mutta myös kiipeilyn suhteen. Siinä onkin tavoitetta minulle kerrakseen. Ja aiheita esimerkiksi tämän blogin ylläpitämiseksi.

Viime marraskuu, Korouoma. CZC kuvassa. 

Tarkoitus olisi kehittää kiipeilykuntoa syksyn aikana sen verran, että voi nauttia vuoden vaihteen jälkeen ensimmäisestä varsinaisesta lomasta tänä vuonna sekä kiipeilystä vähän valoisammissa ja lämpöisemmissä ympäristöissä kuin mitä Suomi siihen vuodenaikaan tarjoilee. Ehkä sitä ennen myös pikainen pyrähdys miinusasteille CZC -seurassa... 

Thaimaa ja kiipeily, täältä tullaan!