Eka kerta

Muistatteko vielä ekan kertanne?

Just sen, joka jännitti alkuun ihan mahdottoman paljon. Siitä ehkä oli kerennyt jo luoda etukäteen ajatuksiin tietynlaisen kuvan katsoessaan netin syövereistä löytyviä kuvia ja videoita. Kokeneet kaverit suoriutuvat kaikesta niin vaivattoman näköisesti. Kun sitten itse pääsee kokeilemaan ekaa kertaa, niin onhan se kyllä melkoista räpistelyä. Ei sitä oikein osaa. Ja niitä kaikkia vehkeitäkään ei vaan kykene käyttämään tehokkaasti. Se on lähinnä sellaista sokeaa sohimista suurin piirtein oikeaan suuntaan. Eka kerta on monesti aika nopeasti myös ohi, kun kaiken sen suorituksen keskellä väsyy yllättävän nopsaan.

Kävin tammikuun 11. päivä lenkillä. Jostain syystä mietiskelin tuolloin paljon omaa kiipeilyn alkupuolta. Kaiken sen pähkäilyn myötä pääsin omaan ekaan kertaani käsiksi. Käytiin A:n kanssa heittämässä "terapiayö" eräällä laavulla ja päädyttiin käymään kiipeää sen lähellä olevalla pienen pienellä lirulla. Miulla ei ollut tuolloin vielä mitään omaa kamaa joten kaikki meni A:n tarvikkeilla. Vaihdettiin vielä kenkiäkin aina kiipeilijän vaihtuessa.

Kaverini sanoin "hylje on ajaton tekniikka". On tässä onneksi jotain kehitystä tapahtunut tähän vetoon nähden. Kuva: jäsen A.

Eka kerta on tosiaan varmasti aina se kaikkein jännin paikka, mutta jostain on lähdettävä. Sen jälkeen se taitaa olla niistä kokemuksista kiinni, että miten orastava harrastus tulee jatkumaan. Kehnon reissun jälkeen on aina hankalampi antaa vielä uusi mahdollisuus lajille. Omalla kohdalla tällaiseen ei tainnut olla tarvetta, vaan olin kyllä aika myyty tuon session jälkeen. Aika nopeasti sitä alkoi etsimään henkilökohtaisia kamoja, jotta tulevat reissut eivät menisi enää kenkien vaihteluun.

Tämä taitaa olla jo seuraavalta talvelta ja kohteena on Moisseenvaara. Tuo on edelleenkin tosi siisti ränni kiivetä. Ja kun sen joskus ekaa kertaa liidasin, niin se on ollut yksi näistä oikeista halujen kohteista. Kuva: jäsen A.

Hauskana detaljina loppuun sellainen seikka, että kun nuo alkujuuret tulivat mieleeni tammikuun 11. päivä, niin tuo kuva ekalta jääreissulta on kuvattu 11.1.2009. Tässä on siis jo seitsemän vuotta hakkuhommia takana.

PeeÄs. Alettiin askartelemaan uutta ilmettä ulkoasuun. Vinkit, kommentit ja ideat otetaan vastaan mitä tähän liittyy. Uudistus on toki vielä kesken ja ainakin uusi otsikkokuva on vielä tulossa.

Haluja

Kuva: jäsen A.

On olemassa asioita, joita himoitsee suunnattomasti. Ne on niitä sellaisia asioita mitkä pyörivät mielessä ja niitä miettii lähes taukoamatta. Parhaimmillaan noista ajatuksista kehittyy suuri eteenpäin ajava voima joka auttaa noiden halujen kohteiden saavuttamiseen. Tuo samainen voima auttaa myös monttukohdissa. Ja se triggerinä toimiva tekijä voi olla hyvinkin olematon pienen pieni seikka.

Muistan hetkiä, jolloin olen nähnyt kiipeilyhallissa jonkun tietyn reitin ja saanut sillä hetkellä “ton mä tahdon” fiiliksen. Esimerkiksi Kuopiossa järjestetyissä liidi-kilvoitteluissa iskin silmäni heti halliin päästyä erääseen valkoiseen reittiin hänkillä. Se oli juuri minunlainen. Ja kun sen sain kiivettyä huomasin ettei muiden kiipeäminen kiinnostanut pätkääkään. Sama efekti on sattunut monesti ennenkin ja tulee takuulla toistumaan vielä lukuisia kertoja.

Myös ulkona on olemassa muutamia reittejä ja putouksia, joita haluan suuresti. Niiden näkeminen saa aikaan aina suuren innostuksen. Sain vasta käsiini uusimman Kiipeily-lehden (1/16) ja kannessa oleva kuva Kauneimmasta oli pysäyttävä. Se juuri on yksi kiinnostukseni kohteista. Se on se, mitä haluan. Jännä hetki oli vilkaista kantta ja tunnistaa putous välittömästi.

On myös olemassa asioita, jotka eivät ole niin suuria. Niitä asioita joita ei oikein himoitse. Tämänkin huomasin erittäin hyvin menneenä viikonloppuna kun liidasin itselleni ensimmäistä kertaa Ruskean virran alhaalta toppiin. Olen useasti kuullut puhuttavan Ruskeasta “sinä putouksena”. Se on se mitä moni haluaa ja se on iso mittari usean jääkiipeilykunnolle. Omalta kohdaltani en ole koskaan tuota himoa löytänyt. Ruskea ei ole kutsunut minua koskaan. Lauantaina ylhäällä fiiliksetkin olivat sen mukaiset. “No, tulipa kiivettyä”. Ja juuri tämä Ruskean valloituksen jälkeiset fiilikset laittoivatkin miettimään näitä omia kiinnostuksen kohteita.

No sitten on vielä ne intressit, jotka tuntuvat tällä hetkellä täysin utopialta. Sanotaan, että ihminen kykenee mihin vain haluaa, mutta jotenkin tuntuu että joku realistinen rajakin olisi viisasta vetää. Kaikki toiminta haaveiden saavuttamiseksi on toki hyvää, mutta jos koko elämänsä taistelee kohti tiettyä asiaa ja siinä epäonnistuu, miltä se tuntuu? Onko se vain asennoitumisseikkoja? Tuossa samaisessa Kiipeily-lehdessä oli myös tänne utopian puolelle menevä linja. Tosin auttaisi tiedonjanoon jos sitä kävisi joskus ekaa kertaa katsomassakin. Sama juttu muuten tässäkin. Kun aukaisin kuvan sisältävän sivun, ei kuvatekstiä tarvittu.

No se haluista. Keskitytään kuviin. A on roudannut nyt muutamalle reissulle järkkäriään mukaan. Uusin lelu on radiokaukomikähittolaukaisin. Pakko kyllä tunnustaa, että kaukolaukaisin antaa paljon mahdollisuuksia ja luo mielestäni hienoja tilanteita näytille. Minä ainakin olen ihan pähkinöinä näistä kuvista.

Jättäkää ylläoleva teksti omaan arvoonsa ja keskittykää mielummin näihin kuviin. Nää on kovia!

Torstaina käytiin lykkää Ruskealle juhlavalaistus kolmen otsavalon turvin. Kuva: jäsen A.

Mie ja H mietitään syntejä syvejä. Kuva: jäsen A.

A on jäätynyt paikalleen, H kiskoo hönkissään kenkiä tiukemmalle ja mie tsekkaan kellosta, että milloin saa lähteä kotiin? Kuva: jäsen A.

Helmikuulta Mätäsvaaran valloitusta. Taisi olla miun toinen kerta jäillä pitkään aikaan ja tämä ei todellakaan ollut "miun päivä". A johdattaa korkeuksiin. Kuva: jäsen A.

Ja se ei ollut miun päivä sen vuoksi, että tammikuussa ansaitsin paleltumavammoja varpaisiini oman tyhmyyteni vuoksi. Muutama viikko meni parannellessa niitä. Kun pelaa varpaat ulos pelistä, huomaa kuinka iso osa liikkumista ne onkaan. Tuona aikana ei tarvinnut haaveilla jäille tai edes seinille. Kuva: jäsen A.

Tauko teki sen, että tämä liidi oli varsin hutera. Mikään ei tuntunut luontevalta ja eteneminen oli pelkkää tärinää. Kertaalleen piti vielä roikkua ruuvissa ja kiristää hakun terää. Kuva: jäsen A.

Kiipesin tuohon hyllylle, varmistin A:n siihen ja beilattiin abalakovista alas. Jää näytti kutsuvalta tuosta ylöskin, mutta miulla ei vaan enää ollut yhtään itseluotamusta jäljellä. Hyvää harjoitusta kylläkin! Kuva: jäsen A.

Viikonloppuna kiivettiin A:n ja H:n kanssa neljä putousta, jotka uusi rengasreitti mahdollisti aika helposti. Neljän eri putouksen kiipeäminen ideoitui edellisenä iltana kun juonittiin seuraavan päivän suunnitelmia. Korouoma derby-hengessä nimettiin tämä neljän putouksen setti “mikroderbyksi”. Putoukset olivat Revontuli, Jaska, Mammutti ja Ruskea, tässä järjestyksessä. Tahti oli vähintäänkin rauhallinen, jopa tuumaileva ja aikaa saatiin uhrattua noin seitsemän tuntia. Allekirjoittanut sai kuitenkin jalat päivän ahkeroinnista sen verran tukkoon, että illallispöydässä piti istua nahkojen keskellä peläten sitä hetkeä kun reidet kramppaa. Onneksi sitä ei koskaan tullut.

Mie avaan mikroderbymme Revontulella. Juuri tämä putous on tällä hetkellä oma henkilökohtainen suosikkini Korolta mitä olen kiivennyt. Putous on hieman erillään muusta, siellä ei ole koskaan ketään ja linjat ovat hyviä. Myös sen kapeus tekee oman hyvän lisän putoukselle. Kuva: jäsen A.

H nappasi oman liidin Jaskalla. Pitkän matkaa ennen toppia ylhäältä kuului "Miula on enää kaksi ruuvia. Kannattaako mielummin tehdä ständi vai vetää niillä toppiin?" H jatkoi toppiin. Kuva: jäsen A.

Lepiä jyrkimmällä osuudella. Kuva: jäsen A.

En ole kiivennyt Mammuttia moneen vuoteen. Yleensä se ei ole ollut kuosissa tai sitten sinne on askarreltu linna prinsessalle. Nyt pääsin pitkästä aikaa kiipeää tuonne. Tiesin yläosan heikkouksista, mutta muistelin pahimmat kohdat olevan vasemmalla puolella olevassa rännissä. Tuohon kohtaan päästyä tajusin virheeni. Parasta hetkessä oli kuitenkin se, että vaikka säikähdin tilannetta, pystyin rauhottamaan itseni ja jatkamaan nousua. Sitä myöten tästä noususta kehkeytyi toinen merkittävä linja viikonlopulle. Kuva: jäsen A.

Viimeisin, mutta ei vähäisin. Ruskea. Mie aherran tuolla helpossa nurkassa. Ja ilmeisesti saatiin taltioitua selfiehetki keskellä putousta.

Itse olen vähentänyt kuvaamista rajusti reissuilla. Nyt on ollut jo monta keikkaa takana kun taskussa on ainoastaan puhelimen kamera. Se on pieni ja kulkee näppärästi mukana. Sen saa kaivettua esille melkein jopa "tilanteessakin". Onko sitten niin, että lähispoteista alkaa se paras hohto katoamaan, tai sitten koneelta löytyy jo riittävästi kuvia? Tässä kuitenkin vielä muutama satunnaisotos sieltä täältä.

Jostain syystä en muistanut napata slingejä mukaani. Yläankkurin joutui soveltamaan. Hetken mietittyä päädyin kiertämään köydet puun ympäri lenkkinä ja kietomaan lenkin päällä köydet nippuun kalastajansolmua apuna käyttäen. Varmistuslaite lenkin päähän. Mietin hetken, että pystyykö lenkki purkaantumaan kakkosen rasittaessa köyttä. Kun en keksinyt vaaratilannetta, menin tuolla. Kuva: Lauha.

Ja miehän en muutenkaan ole kovin hyvä tässä köysimanagementissa. Joskus käy hyvä tuuri, että köydet aukeaa siististi alas, mutta joskus se tuuri ei riitä. Tämä on miun jäljiltä kun starttailtiin laskeutumista. Kuva: Lauha.

Mätäsvaaran lähestyminen. Kuva: Lauha.

A tekee lumitöitä reitillä. Kuva: Lauha.

Tämä laavu. Tää on just sitä laatuaikaa. Joensuun köysistö pöljäilee iltapöhnässä. Kuva: jäsen A.

(Tähän loppuun vielä maininta, että tän postin aikaan Bloggeri osasi olla kovin inhottava. Kaikkea pientä irtoharmia tarjoiltiin ihan riittävästi. Fontit, värit, rivivälit, yms. ovat hieman päin prinkkalaa edelleenkin. Olkoot. En jaksa enää säätää.)