Sisäkiikkuja

Huom. Tekstissä kirjoitetut asiat edustavat vain ja ainoastaan allekirjoittaneen ajatuksia ja mielipiteitä. Niitä ei saa liittää blogin muihin kirjoittajiin.
-Lauha

Olen karttanut Joensuun sisäkiipeilyä jo hetken aikaa. Syynä tähän on kiipeilyn surkeat puitteet. Joensuusta löytyy yksi boulderpaikka, joka on kyhätty squash-halliin. Sen ylläpito on täysin paikallisen seuran ja kiipeilijöiden vastuulla, vaikka itse keivi sijaitsee kuntoiluyrityksen tiloissa ja sitä myötä tuottaa yritykselle rahaa. Miusta se ei mene oikein. Eikä keivi itsessään kiinnosta paljoa. Ehkä 10-15 vuotta sitten se oli vielä motivoiva mesta, mutta olisihan tässä välissä voinut vaikka tehdä profiilimuutoksia tai edes hutkia maalia seinille. Noin 60 neliön kiipeilykopin pitäisi elää paljon enemmän.

Toki onhan täällä köysimahdollisuuksiakin, mutta seinille pääseminen on taas haasteellista johtuen niiden sijoittumisesta liikuntasalin tai -paikan laidalle. Kun tilassa on muuta käyttöä niin eipä sinne pääse kiikuille.

Joskus kuitenkin viekkarit kasvaa liian isoiksi, jolloin joutuu nöyrtymään nahjuiseen keiviin. Silloinkin sitä plaraa läpi köysimestojen vapaat ajat, joita ei yleensä ole edes puoli-fiksuun ajankohtaan. Nyt tällä viikolla, leikkisästi ilmaistuna "seinä tuli eteen". Yksinkertaisesti oli vaan pakko päästä roikkumaan jonnekin ja muovi taisi olla ainut vaihtoehto.

Jäsen MT keikkuu "varastohänkillä".

Mie olen joskus miettinyt, että ihmiset voitaisiin jakaa karkeasti kolmeen osaan kiipeilyn näkökulmasta. Yksi osa ihmisistä ei kiipeä ollenkaan, niitä ei kiinnosta. Sitten taas toisesta ääripäästä löytyy se porukka joka on enemmän seinällä kuin lattialla. Näille kiipeily on intohimo, johon löytyy ääretön sisäinen palo. Ja ne on myös ne, jotka pystyvät tekemään täysimittaisen treenin kahden neliön seinällä kuudella otteella. Viikosta toiseen.

Suurinta osaa näyttelevät ihmiset jotka käyvät kiipeämässä silloin tällöin. Tai ne, jotka haaveilevat lajista. Kun se äärettömän vahvalla palolla varustettu jamppa lähtee treenaa, se pärjää vaikkapa Joensuun squash-kopissa. Mutta kun tämä sunnuntaikiipeilijä menee sinne koppiin, niin sillä lyö pää ihan tyhjää. Ei se palvele lajiin tutustujia yhtään mitenkään.

Toivottavasti Joensuu saa uuden kiipeilyhallin tavalla tai toisella ja mielellään mahdollisimman pian. Tämä kaupunki, ja erityisesti valtaosa kiipeilijöistä, kaipaa sitä kipeästi. Sitä ennen, onneksi Kuopiosta löytyy Suomen mittakaavassa kiipeilyhallieliittiä. Voema, mesta johon ei ole kertaakaan ketuttanut mennä kiipeää.

Allekirjoittanut apinoi ja nauttii leppoisasta tunnelmasta Kuopion Voemalla. Kuva: Dru.

Korouoman Jääneitsyt

Marraskuun loppu tarjoili mulle uudenlaista tekemistä talvisissa maisemissa Posion nurkilla Korouomalla. Kiitos siitä kuuluu ennenkaikkea mukaan pyytäneille herroille, jotka tähän blogiin aiheesta ovat jo kirjoittaneetkin. Ilman heitä (ja heiltä lainaan saatuja hyvin epäolennaisia varusteita, kuten jäähakkuja ja rautoja) jäähän tutustuminen vertikaalisesti ei olisi ollut mahdollista.

Pienoista harmautta ilmassa. Ei mielissä. 

En ole aiemmin ajatellut sen kummemmin asiaa. Jääkiipeilyä siis. Oon jo vuosia harrastanut kiipeilyä köysien ja boulderoinnin parissa, mutten koskaan ole, jää- ja vuorikiipeilevästä kaveriporukasta huolimatta, antanut ajatustakaan jääkiipeilylle. Kunnes jäsen A ja L joskus loppukesän tienoilla heittivät ilmoille ajatuksen mahdollisuudesta päästä reissuun mukaan jääkiipeilykauden avaukseen. Jääkiipeilykauden avaukseen lajin Suomalaiseen mekkaan. Niin he mulle sitä suunnilleen kuvasivat. Ja kyllä se sitä taitaa aika pitkälle ollakin. Kyllähän siellä olostaan nautti jo pelkkien maisemien ansiosta. Vasta ensimmäisen kiipeilypäivän aamuna vaeltaessamme kohti kanssa-jääkiipeilijöiden mekkaa tajusin miksi paikka vetää kavereitani puoleensa. Ei huonompi paikka kokeilla ja ehkä jopa aloittaa laji!

Tuona aamuna mulle kerrottiin osoitellen kohti jäänmuodostumia, että jäät ei ole vielä kovin hyvässä kunnossa, mutta hyvin se oli jo paikoittain muodostunut ja innolla odottavat luonnon aikaansaannoksia ensi keväälle. En muista oliko siitä kovin paljoa puhetta, millainen jäätilanne on ollut aikaisempina vuosina mihinkin aikaan, mutta kyllähän myö se jääkiipeilykausi päästiin avaamaan varsin mukavissa tunnelmissa osittain huonosta jään muodostumisesta huolimatta. Minäkin. Ihan ihkaensimmäisen sellaisen!

Jääneitsyys multa tais mennä edellistalvena. Jäsen A tarjoili mahdollisuuden käydä laulumailla kokeilemassa miltä se tuntuu lyödä hakkua jäähän, kun puristaa siitä kahvasta niin pirusti kovassa pakkasessa. No eihän se hyvältä käsissä tuntunut, kuten varmasti kaikki päälle -20*C lajia kokeilleet ja harrastaneet tietävät. Silloinen kokeilu tarjoili oikeastaan samanlaisen kuvan lajista, kuin alle minuutin kestävä elokuvan traileri itse 2h elokuvasta. Ei silloin voinut sanoa juuta eikä jaata itse lajista. Kyllä siinä oli oikeestaan kysymys talvisäästä ja -maisemista nauttimisesta silloin, kun kädet olivat hetken ajan käsien tuntuiset.

Laulumailla viime keväänä.

Samansuuntaisia tuntemuksia se herätti Korouomallakin jäätä kiivetessä, kun sitä hakkua puristi aika kovaa. Onneksi pakkasta oli vain muutamia asteita, jos sitäkään, etenkin päivän valjetessa. Nousumetrejä oli sen verran enemmän, että puristaminen ei ollut mitenkään mahdollista tahi järkevää, vaan välillä oli vaan yksinkertaisesti pakko lepuuttaa käsiä ja palautella sitä sisällämme virtaavaa punaista takaisin sinne, missä sitä sillä hetkellä kovasti kaivattiin. Käsissä.

Käsien lisäksi jalkojakin oli pakko liikutella, mikäi mielisi päästä ylöspäin, kuten lajille on hyvin ominaista. Kuten kiipeilyssä yleensäkin, jalat ovat monesti se heikoin lenkki, niihin kun ei oikein osaa tahi uskalla millään luottaa tarpeeksi. Sitten kun sulla on siinä kenkien kärjissä vain jääpiikit, jotka jäähän pitäisi potkaisemalla upottaa, niin luotto ei ainakaan lisäänny. Mutta, kyllä, kyllä ne jalatkin siinä kiivetessä alkoivat luottamusta herättää, vaikka välillä se karkasikin pään ja jalkojen välistä. Luotto siis.

Ummikolle piti ennen kiipeämään lähtöä vähän selventää, mikä on homman juoni. Allekirjoittaneelle (eli ummikolle) kun jääkiipeilyyn tutustuminen meni lähinnä aiheeseen liittyvien videoiden katsomiseksi. Ja nimenomaan juuri niiden videoiden, missä jääpilarit halkeaa horisontaalisesti (kuten se kuulemma halkeaa jos on haljetakseen) juuri ennen lipan yli pääsemistä...

Onneksemme meidän ei tarvinnut olla todistamassa sellaista epäonnista tilannetta, joita videot pahimmillaan tarjoilivat. Toki sekin todennäköisyys on itselleen selvennettävä, ennen kuin jäälle lähtee kiipeilemään. Myös muita mahdollisia vaaratilanteita on hyvä käydä läpi mielessään, jotta niitä pystyisi omalla toiminnallaan välttämään.

Lajihan on sitä Jäsen A:n kirjoituksessaan maintsemaa ”kamahomoilua”. Mutta hyvässä mielessä. TAHDON. Nimittäin ei tätä lajia harrasteta välineillä, jotka jollakin tapaa aiheuttavat epäilystä niiden kestävyydestä tai toimimisesta. Se koskee niin kovaa, kuin pehmeää varustetta. Kyllä sai testata esimerkiksi omien vaatteiden vedenpitävyyden ja lajiin tarvittavan liikkuvuuden paremmin kuin monilla muilla reissuilla, missä samoja vaatteita on ollut mukana. Ja mukavahan se on huomata, että ne toimii. Silloinkin, kun huomaa, että ei ehkä enää toimikaan. Silloin voi hyvillä mielin suunnata katseensa kohti uusia varusteita. Mutta ennenkaikkea jäähakut ja -raudat on oltava sellaiset, että niillä tuntee pysyvänsä siinä jäänpinnassa, etenkin silloin kun mennään tosissaan ylöspäin (sikäli huoli välineiden laadusta on tarpeeton, koska ei tämän lajin tarvikkeita tokmannilta saa! Tai ei ainakaan kannata sieltä ostaa, vaikka saisikin!!)

Taivallus suuntaan tahi toiseen, en muista.

Jääkiipeilykauden avaus tarjoili kokonaisvaltaisen lajiin sisällepääsyn valtakunnan parhaissa puitteissa. Niin luonnonmuovaamien jääseinien kuin seurankin puolesta. Voin innostuneena sanoa, että kokemus mahtui helposti mukavuusalueeni sisäpuolelle. Siihen toki vaikuttavat useat eri seikat, jotka tällä kertaa olivat loksahtaneet kohdilleen, mutta ensikertalaisen näkökulmasta yksi tärkeimmistä seikoista on ehdottomasti asiantunteva kiipeilyseurue. Ilman asianmukaista opastusta lajin toimintaperiaatteisiin, miun olisi ollut viisainta jättää hakut ja raudat reppuun ja istua alas syömään eväitä muiden kiipeämisen tahdittaessa nautiskeluani. Eväistä. toinen seikka on varusteet. Ne vastaa siun toiminnan lisäksi turvallisuudesta jäällä, joten niiden on oltava luottamusta herättävät. Niinkuin oman itsesikin.

Uskoisin, että pieni kipinä on syttynyt sisälläni, mutta tunnustelen sitä varovasti, etten vaan antaisi ainakaan pikkusormea enempää. Ainakaan vielä.

Multa on nyt Korouoman neitsyys mennyt, enkä sitä kadu hetkeäkään, vaikka vähän mustelmille jäinkin...

-Jäsen M

Viilaan ja höylään ja rakastan vain.

Tämän talven ensimmäinen jääkiipeilyreissu Posion Korouomaan on jo ansiokkaasti takana päin. Reissusta jäi varsin hieno fiilis, vaikka ensimmäiset hakun iskut  saivat minut tuntemaan jotain hämmentävää. Ajattelin, että näin alkutalvesta haparointi ja hakkuihin kohdistuva luottamuksen puute menisi ohi jo ensimmäisen linjan aikana, mutta ei. Jyystin kuitenkin muutaman mukavan linjan ensimmäisen päivän aikana, mutta jäin kuitenkin pohtimaan mökille mennessä, että mikä aiheutti sen hämmentävän tunteen, että hakkujen tilalla on kaksi vasaraa. Petzl Nomicin ohjekirjan mukaan pidin kyllä hakkuja oikein päin kädessä..

Ajattelin, että jotain on keksittävä, koska kuulemma ”ruskea virta” kuuluu olla kuorihousujen ulkopuolella.  Joten tuumasta toimeen ja iltapuhteinani vaihdoinkin hakkuihini toiset, käytetyt, mutta vielä täysin viilaamattomat terät.

Vain takkatuli ja punaviinilasi puuttuu.

Terien vaihto kannatti,  koska sain takaisin sen luottamuksen, minkä olin luontaisiin käden jatkeisiini hetkellisesti menettänyt. Noh, pienestä se on kiinni mitä pipon alla tapahtuu ja toisaalta, pakkohan se on tuntua paremmalta, koska muutakaan vaihtoehtoa en keksinyt tilannetta parantamaan. Tai no keksin, mutta painon pudottaminen vajaasta sadasta kilosta ei oikein onnistu yhden mökki-illan aikana, vaikka saunoisi muutaman tunnin pidempään.

"Kamahomostelu"

Reissun jälkeen alkoi kamahuolto. Löysin repustani parin reppanan näköisiä jäähakun teriä. Vertailin ajatuksella viilattuja ja viilaamattomia teriä keskenään ja kyllähän noista vanhoista teristä huokui käytön tuoma eltaantuminen. Tilaisuuden tullen pääsin piipahtamaan mökillä ja sen  pihapiirissä sijaitsevassa puuhapajassa. Päätin, että näistä tylsistä teristä teen vielä jotain muuta kuin pelkät uistimet.

"Uudehkojen" ja vanhojen terien eron huomaa, kun niitä keskenään vertailee.

Hetken harkinnan jälkeen ajattelin, että viilailen noista sellaiset Black Diamond-tavaramerkille ominaiset, kotkannokka tyyliset kuokan terät. Aiemmat hakut olivat BD:n hakut, enkä muista, että noissa terissä olisi silloin ollut liiemmin moitteen sijaa. Itse asiassa näitä hakkujen terien viilausohjeita on netti pullollaan ja sieltä tämänkin lopullisen idean sain.

https://www.youtube.com/watch?v=KrF4rTtfr1E

Terän muoto alkaa hahmotumaan.

Lopputulos vaikuttaa silminnähden ihan mukavalta.  Terän keskiosan profiilia olisi voinut vielä viilailla, mutta saavat nyt vielä hetken odottaa tositoimia ja lopullista tuomiota.

Originaali vs. tuunattu.

Kun on päässyt viilaamisessa sellaiseen testosteronin katkuiseen hurmokseen, niin samallahan sitä teroittelee muitakin varusteita, mitkä teroitusta kaipaavat. Jo viime talvena liukastelin jäärautojeni kanssa, kun pohjapiikit eivät oikein enää olleet kovin terhakkaan terävät. Jäärautani ovat Camp Vector Nanotechit, joten rungon materiaali on selkeästi kovempaa käsitellä kuin perinteinen ja painavampi hiiliteräs.  Itse olen todella tykästynyt kyseisiin rautoihin, niiden keveytensä ja monipuolisuutensa vuoksi.

Terävät kuin torahampaat.

Kovaa tavaraa työstää käsipelissä ja rautojen pohjapiikkejä viilatessa alkoi hommasta nopeasti häviämään se hauskuus, mitä oli vielä havaittavissa hakkujen teriä työstäessä. Aloin vilkuilemaan ympärilleni ja silmäilin sähkötyökaluja ”sillä silmällä”. Ratkaisu löytyi tahkosta ja lamellilaikalla varustetusta kulmahiomakoneesta. Näillä kun ei jää paikalleen jauhamaan, niin materiaalin pilaaminen liialla kuumentamisella ei ole ongelma. Tahko ottaa tasaisen hallitusti ja kulmahiomakoneella sai tehtyä helposti muotoa niihin kohtiin minne tahko ei yllä. Homma eteni jo huomattavasti nopeammin kuin esimerkiksi tämän ekan tekstin kirjoittaminen.

Hetken käsittelyllä sai jo terävyyttä.

Kun saa viettää laatuaikaa jääkamojen kanssa, silloin aika kuluu kuin siivillä. Loppu lämpimikseni vielä teroittelin nipun  BD:n ruuveja. Ruuveja teroittaessa on aina se pieni pelko,  ettei kiireellä teroittaessa tee mitään isotöistä vahinkoa.

Ruuvisulkeiset.

Lopputulema

Joskus kiipeilyn oheistoiminta saattaa olla varsin terapeuttista. Olennaisinta tässä ns. kamahomostelussa on tietysti se pipon alla oleva fiilis, että nää toimii! Se todellisuus miten nuo kamat puree jäähän, on taas sitten toinen juttunsa ja toisaalta, eihän täällä ”laulumailla”  ole vielä edes jäätä rikottavaksi.

Hassuja kuvia

Iltapuhteina askartelin kolme kuvaa mahdollisimman epäselväksi. En tiedä että miten se sitten onnistui, mutta tässä ne silti on.

Reissusta on nyt jo viikko aikaa ja se näköjään riittää kultaamaan ajatuksia. Hyvä niin.

Jääkauden avaus Korolla

Mies täynnä puhdasta kasiaata, bongasi blogimme jostain. Himputti. Joutuu siis kirjailemaan tekstiä. ;)

En tiedä voiko toista kertaa vielä perinteeksi sanoa. Mikäli voisi, aloittaisin tarinaa perinteisestä hakkukauden avauksesta pohjoisen Posion Korouomassa. Vuosi sitten käytiin jäsen A:n kanssa kärvistelemässä märässä kelissä putouksilla. Tuloksena tuolloin oli märkiä nousuja, hyvää fiilistä ja yksi lumen painosta rikkoutunut teltta.

Menomatkaa. Kuva: Lauha

Tälläkään kerralla ei kova jää ollut ongelma. Putoukset tiputtelivat vettä sieltä täältä ja Mammuttikin sivuutettiin täysin koskelta kuulostavan uoman vuoksi. Lämpötila oli nippa nappa miinuksilla eikä säätiedotukset luvanneet yhtään parempaa keliä reissupäiville.

Kyllä jos kotosallakin näyttäisi tältä, niin hymy olisi herkässä. Kuva: Lauha

Suht äkäsen näköisiä hampaita. Kuva: Lauha

Jää, kivi, kuura, pakkanen... Kuva: Lauha

Hakut kerkesivät olla kesäunilla melkein yhdeksän kuukautta joten uskaltaa ehkä sanoa että varovainen startti oli paikallaan. Muistuisi taas mieleen, että miltä kuokat tuntuvat ja miltä jäällä eteneminen tarkoittaa. Tuntumaa siis lähdettiin hakemaan ja sitä tuntumaa kyllä saatiin.

Reissun ystävänä toimi vanha tuttu Jaska Jokunen. En osaa sanoa arvostetaanko putousta miten paljon pro-piireissä, mutta ainakin allekirjoittaneelle sen luomat loivat linjat ovat herkkua. Leppoisaa fiilistelyä ja rauhallista tatsin hakemista. Parasta antia tarjosivat kuitenkin linjat, joita viime kaudella kauhistellen kakkostelin. Ne linjat nimittäin menivät nyt jopa liian helposti. Suupielet korvissa verkkaisesti naputellen kohti korkeuksia.

Allekirjoittanut naputtelee ylöspäin jäsen MT:n tiukassa valmennuksessa. Kuva: jäsen MT

Jäsen A taas tempaisi hienon sulan hattuunsa. Kuva: Lauha

Yksinäinen kiipeilijä topissa puuta etsii. Kuva: Lauha

Saimme mökin muutamaksi päiväksi. Uskoisin että päivän aikana vedellä kyllästettyjen kamojen kanssa olisi ollut hienoisesti nalkissa seuraavana aamuna ulkoyön jälkeen. Alun perin nössöilyksi ajattelemani mökki osoittautui parhaimmaksi ratkaisuksi majoittumiseen. Plussa puolena vielä se, että se oli varmasti lähin asumus, mitä parkkipaikalta katsottuna oli.

Tulopäivän eväkset. Ei paljon jaksanut alkaa kokkailemaan. Kuva: jäsen A

Toisen kiipeilypäivän jälkeistä kamahuoltoa ja -kuivausta. Kuva: jäsen MT

Että tämä kirjoitus pysyisi "mentiin sinne, kiivettiin sitä" tyyppisenä tuotoksena, niin annetaan kuvien puhua puolestaan. Itsehän otin pataan Korouomareissuille ominaiseen ja tuttuun tapaan, mutta tällä kertaa se oli jotenkin erilaista. Pakit eivät johtuneet siitä perinteisestä pääjumista (täysin), vaan ongelmia aiheutti enemmänkin kokemattomalle uusi jäälaatu.

Ruskean haamu suojaa teitä, rohkelikot ja rohkelittaret. Kuva: jäsen A

Jäsen A ja linja Ruskealla. Kuva: jäsen MT

Herra näyttää osaamistaan ja kylmäpäisyyttään. Pitkään se aprikoi, haeskeli sopivaa linjaa ja sen löydettyään naputteli ylös. How simple is that? Kuva: jäsen MT

Mie kävin kurkkaamassa tuosta reittiä, mutta pakitin pois "vieraan" jään luota. Kuva: jäsen A

Taidetta ja tarkkaa varmistamista. Kuva: jäsen MT

Kikkailtiin ja treenailtiin Jaskalla. Köysistö ykkösen kärki, jäsen AP, haeskelee paikkaa ständille. Köysistö kakkosen kakkonen lähestyy allekirjoittaneen juonimaa varmistuspaikkaa. Kuva: jäsen A

Olen syvästi pahoillani kohdasta. Siinä taisi hieman "tiputella" vettä päälle. Kuva: Lauha

Jos olette joskus miettineet, että mitä "luonnollisilla varmistaminen" tarkoittaa, niin tässäpä siitä oiva esimerkki. Kuva: Lauha

Etsi kuvasta maastoutunut, camoissa oleva kiipeilijä. Kuva: jäsen A

Yours truly. Kahtelen laavuperspektiivistä kun köysistö ykkönen ottaa Ruskeaa haltuun. Kuva: jäsen MT